10.6, sunnuntai

   Ihan niinä ensimmäisinä päivinä Jonssoneilla olin hämmästynyt siitä, että he kävivät kirkossa joka sunnuntai. Nyt olin kuitenkin jo tottunut siihen että Marjaana herätti minut puoli kuudelta kasvoja pesemään ja laittautumaan. Kirkkoon ei kuulemma sopinut lähteä resuisessa mekossa ja likaisin kasvoin. Minusta se oli outoa. 
   Olivia kertoi minulle aina iltaisin tarinoita Jeesuksesta, Jumalasta ja heidän arjestaan ennen minun tuloani. Joskus arkea ennen minua oli kamala kuunnella, joskus taas ihana. Olivia kuvasi elävästi tunteitaan, ja hän oli jopa niin viisas, että kyseli tarinan aikana Emman ja Peterin tunteita tietyistä asioista, kuten naimakaupoista ja koulunkäynnistä. Minun koulunkäyntini täällä on jäänyt vähälle, ja onhan se ihan ymmärrettävää kun koululle on 30 kilometriä. Skotlannissa minulla oli koti-opetusta. 
   "Rebecca, aika nousta", Marjaana tökkäsi minua toisiksi viimeisenä lapsena neljän sängyn rivissä. Viimeisenä nukkui Peter, jonka vieressä minäkin olin nukkunut ukkosella. 
   "Mmmm", minä mutisin. Väsytti kamalasti, Olivia oli eilen kertonut tarinaa Merikalliolla asuvasta noidasta. Se oli fantasiaa, Olivia sanoi, ja minä ilmeisesti pidin fantasiasta. 
   Nousin istumaan ja katselin ullakkohuonetta, jossa me neljä nukuimme ja vietimme vapaa-aikamme; minä, Peter, Emma ja Olivia. Huone oli soikion mallinen, melko kapea. Päätyseinällä oli neljä sänkyä vieretysten, mutta Marjaana oli sanonut vaihtavansa tilalle kaksi parisänkyä, sillä ne olivat halvempia. Lisäksi joku halusi ostaa yhdenhengen sänkyjä. Toisella päätyseinällä oli kirjoituspöytä ja likainen ikkuna. Jonssonit eivät olleet siitä rikkaimmasta päästä. Sivuseinillä oli vaatekaapit ja pienet kokovartalopeilit. 

Me kävelimme kirkolle, vaikka sinne oli pitkä matka. Minun teki mieli nukahtaa matkalle, ja ajattelin nukkuvani koko messun ajan. Peter kuitenkin piti minut hereillä nipistelemällä käsivarttani, mikä oli tietysti hirmu epäkohteliasta. Voi Peter, tietäisitpä sinä kuka minä oikeasti olen! Skotlannin kolmas ja vanhin prinsessa! Huokaus. 

Messun jälkeen, minä kuukahdin sängylle ja valittelin vatsakipuja. Olivia toi minulle lämpimän tyynyn ja asetti sen vatsani päälle. Makoilin siinä hetken ja kuuntelin sadetta. Oli nimittäin taas alkanut satamaan eikä sade tainnut huomata lainkaan, että oli helteinen kesäkuu. Kaipasin lyhyitä mekkoja ja auringonpaistetta. Ehkä se avaisi silmäni, ja näkisin kunnolla tämän paikan kauneuden.
     Olivia oli kertonut minulle, että koko tämän laakson omistivat he. Heillä oli pieni maatila ja sitten oli tämä pieni 'murju', jossa me asuimme. Minä yritin eilen tiirailla, kuinka isosta alueesta olisi kyse, mutta en nähnyt mitään, niin sankka sumu oli. Olivia sanoi, että laaksossa on usein sumuista ja vilpoisaa, huoneetkin ovat aika kosteita. Mutta talvet ovat leutoja ja vähä lumisia, mikä on tietysti ihan mukava juttu, kun ikkunatkin vetävät. Tiedän, etten saisi valittaa. Mutta minua pelottaa, etten koskaan näe perhettäni; äitiä, isää, Horsmandea tai Ella-Bettinaa. Minulla on heitä ikävä. 

   "Pst, Becca", Peter kuiskasi ja veti minut ullakkohuoneen ehkä pimeimpään nurkkaan. "Se sänkyjen ostaja tuli."
   "Onko siinä miehessä jotain erikoista?" minä ihmettelin.
   "On. Hän on nainen." Peter sanoi, minä läpsäsin käteni suullenni etten olisi huutanut. Nainen! Mistä lähtien naiset olivat tehneet kauppaa?
   "Tiesikö Marjaana tästä?" kysyin. Peter otti minun kylmän kätensä hänen käteensä. Ne olivat lämpimät, ja lämpöä siirtyi hänen käsistään minun käsiini.
   "Hän tiesi, että ostaja on 'uudesta sukupolvesta' ja 'modernin aikakauden edustaja'. Mutta että nainen, huh huh."
   "Älä pilkkaa naisia, Peter!" minä mulkaisin poikaa vihaisesti ja yritin tempaista käteni irti hänen kädestään, mitä hän muka lähenteli? Peter kuitenkin piti lujasti kädestäni. Minun oli pakko lopettaa kiskominen.
   "Peter..mitä sinä haluat minusta?"
   "Miten niin, Rebecca? Miten niin?"
   "Kun olet tuollainen."
   "Millainen?"
   "Suutelit minua huulilleni äitisi edessä. Ja siskojesi, minun parhaan ystäväni Olivian edessä. Häpeäisit."
   "Etkö muka rakasta minua?"
   "Kyllähän minä perheenjäsenenä, ystävänä.. Millaista rakkautta sinä kaipaat?"
Huone ympärillämme tuntui kutistuvan. Sanat, joita sanoimme, jäisivät tähän pimeään nurkkaan. Niitä ei ennään otettaisi puheeksi.
   "Kaipaan sellaista oikeaa rakkautta. Kuten äidin ja isän."
   "Voi Peter! Me olemme liian nuoria sellaiseen!"
   "Olemmeko? Minusta rakastumisella ei ole ikärajaa."
   "Eikö?"
   "Ei." 
   "Peter. Minä lupaan rakastaa sinua heti, kun olen valmis." sanoin ja suutelin Peteriä pikaisesti. "Mutta toivon, että jos kerron sinulle, kuka oikeasti olen, et kohtele minua yhtään erilaisesti."
   Peter katsoi minua hölmistyneenä. "Sinä olet Rebecca Smith."
   "Ei Peter", naurahdin. "En ole. Lupaathan kohdella minua aina kuin sisartasi, jos kerron todellisen minuuteni sinulle? Et saa kertoa sitä kenellekkään muulle, et Marjaanalle, Emmalle, Olivialle tai isällesi Neililekkään."
   "Minä lupaan, Rebecca, minä lupaan."
   "Minun äitini nimi on Angela, eikä hän ole kuollut. Isäni, David, ei ole myöskään kuollut. Minulla on kaksi pikkusiskoakin, Horsmande ja Ella-Bettina. Hekin elävät. Me olemme pakomatkalla. Meitä vainotaan, emme saa elää. Me teeskentelemme englantilaisia, vaikka tulemme Skotlannista. Minulla on vaaleat hiukset, minun piti värjätä ne. Minun nimeni on Annabeth McGuire. Olen Skotlannin prinsessa."

4.6, maanantai
     Talo, johon jouduin asumaan, oli melko pieni ja rönsistynyt. Sen seinät olivat harmaata betonia, sekä sisältä että ulkoa. Ikkunoista veti, ja katto vuoti keittöissä. Ullakolle ja minun huoneeseeni johtavat portaat natisivat. Ehkä minun pitäisi kertoa teille tarinani. Että miten minä, aito siniverinen jouduin asumaan sellaiseen röttelöön ahtaaseen ullakkohuoneeseen kolmen tuntemattoman lapsen kanssa? 
     Minä olen siis Annabeth McGuire, aito siniverinen skottilainen prinsessa. Älä kysy minulta, kuuluuko Skotlannissa olla prinsessoja. Mutta minä olen. Tai, olin. Me muutimme viime vuonna Skotlannista Englantiin äidin pikkusiskon miehen siskon takia. Äidin pikkusiskon miehen siskon lapsi oli kuollut heti tämän syntyessä, ja meidät laitettiin hoitamaan sisko kuntoon. Se ärsytti minua suunnattomasti. 
     Meidän sukunimemme ja etunimemme vaihdettiin, ja minä jouduin värjäämään hiukseni, sillä minulla on maailman kauneimmat hiukset. Vaaleat, tikkusuorat yli pepun ulottuvat. Toinen vaihtoehto olisi ollut käyttää peruukkia. Minä en pidä peruukeista. Mutta tästä, ihanasta pähkinäpuun rungon värisestä hiusväristä minä pidän!
     Meistä tuli siis Smithejä, joka on tyypillinen englantilainen sukunimi. Ja koska minä ja pikkusiskoni Horsmande olimme molemmat jo kyllin vanhoja keksimään mielikuvituksellisia tarinoita, saimme päättää englantilaisista nimistä omamme itse. Toisen pikkusiskoni, Ella-Bettinan, nimen vanhempani päättivät. Hänestä tuli Juliette Smith. Hosmandesta Elisabeth ja minusta Rebecca Smith. Äidistäni tuli Nancy, ja minun isästäni tuli Neil. Mutta me emme asuneet yhdessä. Minä muutin ystävällisen Jonssonin perheen luokse, äiti ja Ella-Bettina erään lesken, Ulrikan luokse, isä herra Petersonin ylioppilaslaitokseen, ja Horsmande jonkun Carlsonin perheen luokse.

     "Rebeccaaa", toinen ullakkohuoneen tytöistä heilutti kättään minun naamani edessä. Minä säpsähdin ja heitin mustekynän lattialle, ihan vanhingossa vain. Oli pelottava asua ullakolla kolmen tuntemattoman lapsen kanssa, kahden tytön ja yhden, söpön pojan kanssa. Voi kumpa lapset tietäisivät kuka minä oikeasti olen, ajattelin. 
     "Olivia! Sinä säikäytit minut", minä kikatin. Tytöt olivat sisarukset, Emma Jonsson oli minua vuotta nuorempi, ja hänen isosiskonsa Olivia Jonsson oli minua kaksi vuotta vanhempi, kolmetoista. Ullakkohuoneen ainoa poika, Peter Jonsson minua vuoden vanhempi, kaksitoista.
     "Mitä ajattelit, Bekka?" Olivia kysyi. "Kuolleita vanhempiasiko?"
Me olimme kertoneen tarinan minun kuolleista vanhemmista kun olin tullut tänne. Isä oli esiintynyt sydänvikaisena naapurin miehenä, joka oli saattanut minut omien kaukaisten sukulaistensa luokse asumaan. Marjaana Jonsson, ystävällinen nainen oli heti otttanut minut luokseen, vaika hänen isänsä, Neil Jonsson, oli hieman sitä vastustellutkin.
     "Kuolleita vanhempianihan minä", sanoin. Olivia katsoi minua surumielisin kasvoin. 
     "Olen pahoillani", hän sanoi, mutta jatkoi sitten iloisemmin: "äiti lupasi meille lettuja!"
     Maantiedon kirjaa minun sängylläni lukenut Peter nosti päänsä hetkeksi kirjasta. "Saadaanko me ihan oikeasti lettuja? Tuleeko se äidin työkaveri tänään kylään?"
     "Perkele", Olivia kirosi, "miten minä nyt sen satuin unohtamaan?"
     "Nyt äkkiä parhaimmat päälle!" Peter sanoi ja alkoi riisuuntua välittämättä kolmesta naisihmisestä huoneessa. Minäkään en kainostellut Peteriä, enkä myöskään Oliviaa tai Emmaa. 
     "Missä Emma on?" kysyin. Peter vilkaisi ympärilleen pelkissä boksereissaan. 
     "Bekka, Peter, nyt heti. Hakekaa Emma", Olivia pomotti. Hän oli meistä vanhin, sai siksi pomottaa. Peter veti äkkiä housunsa takaisin päälle ja minä aloin etsiä kumisaappaitani sängyn alta. Sade piiskasi ikkunaa, kaukana vuorilla löi salama. 

     Minä ja Peter juoksimme perunamaalle päin Emmaa hakemaan. Minä tiesin hänen olevan perunoita nostamassa, rouva Jonsson oli siitä minulle kerran maininnut. Pimeä alkoi laskeutua laaksoon, jossa Jonssonit ja minä asuimme. Ajattelin äitiä, enkä ollenkaan huomannut syvää monttua, jonne jalkani luiskahti ja minä heti sen perässä. 
     "Peter, tule auttamaan minua!" huusin montusta. Peter pysähtyi ja hölkkäsi luokseni. Monttu täyttyi koko ajan sade vedellä, hukkuisin pian, sillä nytkään varpaani eivät yltäneet pohjaan. Olin hädissäni ja kylmissäni. 
     "Rebecca, anna kätesi", Peter sanoi rauhallisesti. Auton ajovalot häikäisivät meitä, mutta emme antaneet sen tai piiskaavan sateen häiritä. Tunsin Peterin nihkeän käden kädessäni, vai oliko se vain kivenmurikka? Panin kaiken toivoni käteen, joka minua veti. Peterin voimakkaaseen käteen. 
     Ilman Peteriä olisin hukkunut. Nousin täriseville jaloilleni kovalla maalla, ja halasin lujaa Peteriä. Olimme ihan kuraisia, minä ehkä jopa enemmän kuin Peter joka oli maannut montun reunalla. Rutistin Peteriä laihaa vartaloani vasten kuin hengenhädässä ja tunsin Peterin kiivaat sydämmenlyönnit. Omani taisi hakata yhtä lujaa, ellei jopa lujempaa. 
     Jalkani tärisivät liikaa, ja lopulta pettivät. Putosin kuraiselle maalle ja Peter kyykistyi ja kaappasi minut syyliini. Minä makasin Peterin sylissä ja nyyhkytin. Kuinka lähellä hukkumista olinkaan ollut. Peter silitti lohduttavasti hiuksiani ja suuteli poskeani. Minun sydämmeni tasotti lyöntejään, aloin tuntua normaalille. 
     "Täällä sateessa te sitten vain kuhertelette?" ääni sanoi raivoisasta sateesta.
Emma juoksi luoksemme ja vilkaisi huvittuneena meitä molempia. Minä vikisin hiljaa Peterin sylissä ja tämä silitti yhä minun hiuksiani siskonsa katseesta huolimatta.
     "Emme me mitään kuhertele", Peter tiuskaisi pikkusiskolleen, muttei pudottanut minua sylistään tai lopettanut hiusteni silittämistä. "Me tulimme etsimään sinua, ettäs tiedät. Se äidin työkaveri tuli jo."
     "Emmehän me mitenkään ehdi puhtaiksi, te ainakaan. Minä kyllä ehdin, mutta menkää te nukkumaan jo. Kello on kuitenkin jo paljon", Emma sanoi.

Makasin sängyssäni tuijottaen kattoa. Tiesin viereisessä sängyssä makaavan Peterin tekevän samoin, olin pari kertaa kurkistanut häntä. Hän huohotti vieläkin, sillä hän oli joutunut kantamaan minut Emman kanssa talolle, nilkkani oli nyrjähtänyt pahasti.
     Meidän kaikkien kolmen sängyt oli työnnetty yhteen, muuten huone olisi liian ahdas. Minä nukuin Peterin ja Olivian välissä, Olivia minun ja Emman välissä. 
     Minä ja Peter kuuntelimme alhaalta kuuluvaa naurua. Emma sanoi jotain, mitä en kuullut, ja Marjaanan työkaveri, Hilda, nauroi kuuluvasti. Marjaana tarjosi Emmalle ja Olivialle lettuja ja Hildalle punaviiniä. Viinin pisteliäs haju tuntui ullakolla asti. 
     Käännyin kyljelleni kasvot Peteriä kohden. "Kiitos", kuiskasin ja puristin Peterin kättä. 
     "Ei se mitään, Rebecca." Peter hymyili minulle ja vastasi käden puristukseen. Salama välähti huoneessa. Minä kömmin lähemmäs Peteriä, puhtaat lakanani kahisivat. Hävetti tunnustaa hämmentyneelle Peterille, miksi tulin hänen sänkyynsä ihan häneen kiinni nukkumaan; minä pelkäsin ukkosta. 

     "Katso nyt, äiti. Minähän sanoin, että ne tykkäävät toisistansa!" Emma kimitti. Raotin silmiäni juuri samaan aikaan Peterin kanssa. Hänen kasvonsa olivat ihan minun omissani kiinni, ehkä noin sentti väliä. Aloin kikattaa Peterin hölmistyneelle ilmeelle ja nousin istumaan. Katselin ympärilleni. Tämä ei tuntunut minun sängyltäni. Vilkaisin vieressä olevaa omaa sänkyäni, ja punastuin kun tajusin, että olin nukkunut yön pojan vieressä. 
     "Rebecca?" Marjaana kysyi minulta ja tuli istumaan minun sänkyni reunalle. Nojasin käteeni ja katsoin vaativasti Marjaanaa. Nolotti tunnustaa myös se, että olin nukkunuy pojan vieressä, ja että minun yöpukuni oli äärettömän ohut ja läpinäkyvä harmaa mekko. 
     "Huomenta, äiti." Peter sanoi takaani. Marjaana katsoi meitä epäuskoisina. 
     "Rebecca, Peter. Emma kertoi, että myöhästyitte illalliselta koska syleilitte ja suutelitte toisianne kuraisina eilen ukkosmyrskyssä pihalla. Onko se totta?" Marjaana kysyi. 
    "Täydellisesti kyllä", Peter hymähti. "Mutta siihen on selityskin. Rebecca putosi mutamonttuun, ja minun piti vetää hänet ylös. Siksi me olimme kuraisia. Ja otin hänet syliini, koska hän tärisi kuin haavanlehti. Ja mitä suutelemiseen tulee, niin mitä sitten? Minusta Rebecca on kiva."
     "Peter! Ei noin nuorena aleta seurustelemaan. Minä luulen vain, että se oli vain joku päähänpisto. Olit tietenkin maistanut taas maissiolutta ja mennyt sekaisin. Et sinä sitä suudelmaa oikeasti tarkoittanut", Marjaana sanoi. 
     "Ai en vai?" Peter kysyi ja käänsi pääni häntä kohti ja suuteli minua tällä kertaa suulle. Minä punastuin ja hautasin pääni peiton alle. Että Peter osasikin olla joskus ärsyttävä!