10.6, sunnuntai

   Ihan niinä ensimmäisinä päivinä Jonssoneilla olin hämmästynyt siitä, että he kävivät kirkossa joka sunnuntai. Nyt olin kuitenkin jo tottunut siihen että Marjaana herätti minut puoli kuudelta kasvoja pesemään ja laittautumaan. Kirkkoon ei kuulemma sopinut lähteä resuisessa mekossa ja likaisin kasvoin. Minusta se oli outoa. 
   Olivia kertoi minulle aina iltaisin tarinoita Jeesuksesta, Jumalasta ja heidän arjestaan ennen minun tuloani. Joskus arkea ennen minua oli kamala kuunnella, joskus taas ihana. Olivia kuvasi elävästi tunteitaan, ja hän oli jopa niin viisas, että kyseli tarinan aikana Emman ja Peterin tunteita tietyistä asioista, kuten naimakaupoista ja koulunkäynnistä. Minun koulunkäyntini täällä on jäänyt vähälle, ja onhan se ihan ymmärrettävää kun koululle on 30 kilometriä. Skotlannissa minulla oli koti-opetusta. 
   "Rebecca, aika nousta", Marjaana tökkäsi minua toisiksi viimeisenä lapsena neljän sängyn rivissä. Viimeisenä nukkui Peter, jonka vieressä minäkin olin nukkunut ukkosella. 
   "Mmmm", minä mutisin. Väsytti kamalasti, Olivia oli eilen kertonut tarinaa Merikalliolla asuvasta noidasta. Se oli fantasiaa, Olivia sanoi, ja minä ilmeisesti pidin fantasiasta. 
   Nousin istumaan ja katselin ullakkohuonetta, jossa me neljä nukuimme ja vietimme vapaa-aikamme; minä, Peter, Emma ja Olivia. Huone oli soikion mallinen, melko kapea. Päätyseinällä oli neljä sänkyä vieretysten, mutta Marjaana oli sanonut vaihtavansa tilalle kaksi parisänkyä, sillä ne olivat halvempia. Lisäksi joku halusi ostaa yhdenhengen sänkyjä. Toisella päätyseinällä oli kirjoituspöytä ja likainen ikkuna. Jonssonit eivät olleet siitä rikkaimmasta päästä. Sivuseinillä oli vaatekaapit ja pienet kokovartalopeilit. 

Me kävelimme kirkolle, vaikka sinne oli pitkä matka. Minun teki mieli nukahtaa matkalle, ja ajattelin nukkuvani koko messun ajan. Peter kuitenkin piti minut hereillä nipistelemällä käsivarttani, mikä oli tietysti hirmu epäkohteliasta. Voi Peter, tietäisitpä sinä kuka minä oikeasti olen! Skotlannin kolmas ja vanhin prinsessa! Huokaus. 

Messun jälkeen, minä kuukahdin sängylle ja valittelin vatsakipuja. Olivia toi minulle lämpimän tyynyn ja asetti sen vatsani päälle. Makoilin siinä hetken ja kuuntelin sadetta. Oli nimittäin taas alkanut satamaan eikä sade tainnut huomata lainkaan, että oli helteinen kesäkuu. Kaipasin lyhyitä mekkoja ja auringonpaistetta. Ehkä se avaisi silmäni, ja näkisin kunnolla tämän paikan kauneuden.
     Olivia oli kertonut minulle, että koko tämän laakson omistivat he. Heillä oli pieni maatila ja sitten oli tämä pieni 'murju', jossa me asuimme. Minä yritin eilen tiirailla, kuinka isosta alueesta olisi kyse, mutta en nähnyt mitään, niin sankka sumu oli. Olivia sanoi, että laaksossa on usein sumuista ja vilpoisaa, huoneetkin ovat aika kosteita. Mutta talvet ovat leutoja ja vähä lumisia, mikä on tietysti ihan mukava juttu, kun ikkunatkin vetävät. Tiedän, etten saisi valittaa. Mutta minua pelottaa, etten koskaan näe perhettäni; äitiä, isää, Horsmandea tai Ella-Bettinaa. Minulla on heitä ikävä. 

   "Pst, Becca", Peter kuiskasi ja veti minut ullakkohuoneen ehkä pimeimpään nurkkaan. "Se sänkyjen ostaja tuli."
   "Onko siinä miehessä jotain erikoista?" minä ihmettelin.
   "On. Hän on nainen." Peter sanoi, minä läpsäsin käteni suullenni etten olisi huutanut. Nainen! Mistä lähtien naiset olivat tehneet kauppaa?
   "Tiesikö Marjaana tästä?" kysyin. Peter otti minun kylmän kätensä hänen käteensä. Ne olivat lämpimät, ja lämpöä siirtyi hänen käsistään minun käsiini.
   "Hän tiesi, että ostaja on 'uudesta sukupolvesta' ja 'modernin aikakauden edustaja'. Mutta että nainen, huh huh."
   "Älä pilkkaa naisia, Peter!" minä mulkaisin poikaa vihaisesti ja yritin tempaista käteni irti hänen kädestään, mitä hän muka lähenteli? Peter kuitenkin piti lujasti kädestäni. Minun oli pakko lopettaa kiskominen.
   "Peter..mitä sinä haluat minusta?"
   "Miten niin, Rebecca? Miten niin?"
   "Kun olet tuollainen."
   "Millainen?"
   "Suutelit minua huulilleni äitisi edessä. Ja siskojesi, minun parhaan ystäväni Olivian edessä. Häpeäisit."
   "Etkö muka rakasta minua?"
   "Kyllähän minä perheenjäsenenä, ystävänä.. Millaista rakkautta sinä kaipaat?"
Huone ympärillämme tuntui kutistuvan. Sanat, joita sanoimme, jäisivät tähän pimeään nurkkaan. Niitä ei ennään otettaisi puheeksi.
   "Kaipaan sellaista oikeaa rakkautta. Kuten äidin ja isän."
   "Voi Peter! Me olemme liian nuoria sellaiseen!"
   "Olemmeko? Minusta rakastumisella ei ole ikärajaa."
   "Eikö?"
   "Ei." 
   "Peter. Minä lupaan rakastaa sinua heti, kun olen valmis." sanoin ja suutelin Peteriä pikaisesti. "Mutta toivon, että jos kerron sinulle, kuka oikeasti olen, et kohtele minua yhtään erilaisesti."
   Peter katsoi minua hölmistyneenä. "Sinä olet Rebecca Smith."
   "Ei Peter", naurahdin. "En ole. Lupaathan kohdella minua aina kuin sisartasi, jos kerron todellisen minuuteni sinulle? Et saa kertoa sitä kenellekkään muulle, et Marjaanalle, Emmalle, Olivialle tai isällesi Neililekkään."
   "Minä lupaan, Rebecca, minä lupaan."
   "Minun äitini nimi on Angela, eikä hän ole kuollut. Isäni, David, ei ole myöskään kuollut. Minulla on kaksi pikkusiskoakin, Horsmande ja Ella-Bettina. Hekin elävät. Me olemme pakomatkalla. Meitä vainotaan, emme saa elää. Me teeskentelemme englantilaisia, vaikka tulemme Skotlannista. Minulla on vaaleat hiukset, minun piti värjätä ne. Minun nimeni on Annabeth McGuire. Olen Skotlannin prinsessa."